Harmaja

Kun joutui harmajan taa, viel’ siivet hetken aikaa pois kurkottaa,
vaimean vaikerruksen voi kuulla niin kuin kuulee hiljaisuuden.
Jos siellä laulella voi, sen soitto hangillani korkeaan soi,
vaan kerran vaikenevan, kun kuulen pienen hanki-sirkuttajan,
niin laulu soi Sylvian.

Yllä talven tähtitaivas, sen loiste lepää nietoksilla,
sinä silti yksin hiljaa kuin haihtuvana.
Päällä kerran kevään usko, sen tahto taipuu yön oksilla,
sinä silti vaiti kosket kuin haikeana.
Vaikka minä hennon hauraimman aina käsiini suojaisin,
sinun minä pelkään tuuliin jo katoavan.
Vaikk’ on aika aamun, yksin tuo hanki kuiskaa kuin hiljaisin,
avaan kämmeneni, tunnen huurteen untuvan.

Viel’ kantaa kätkyessään, saa sulat huoman, huolet ymmärtämään
vaikerruksen vaimeimman, ei salli huolta siitä huomattavan,
kun laulu soi Sylvian.

Yllä talven tähtitaivas, sen loiste lepää nietoksilla,
sinä silti yksin hiljaa kuin haihtuvana.
Päällä kerran kevään usko, sen tahto taipuu yön oksilla,
sinä silti vaiti kosket kuin haikeana.
Vaikka minä hennon hauraimman aina käsiini suojaisin,
sinun minä pelkään tuuliin jo katoavan.
Vaikk’ on aika aamun, yksin tuo hanki kuiskaa kuin hiljaisin,
avaan kämmeneni, tunnen huurteen untuvan.
Sitä tahtoa ei tiedä, ei tunne sydän rajallinen,
vielä luona lehdon soi laulu kaipauksen.