Sillanrakentaja

Karin kaidan kaltahalla,
saaren saadulla nenällä,
parta paikan partahalla,
naava kuonossa kovassa.
Näin on silta saatavana,
kaari kaunis koottavana;
lehdet puusta leijailevat,
tuuli tuttunsa takana.

Tuon on soitto seisahtuva,
laulu laakea lakata.
Näiden maiden kallioissa,
surmasoissa sotkevissa.
Vaan on nauru nurjapuolen,
jonka jo ylpeä emäntä,
tuosta tuon pahaksi pisti,
vihan viidan vieremähän.

Lehdet puusta leijailevat,
tuuli tuttunsa takana.
Tuon on soitto seisahtuva,
laulu laakea lakata.

Lailla linnun teitä juoksi,
halki ilmojen väkien,
kahden kuullun kumppaniksi,
paikaksi jako-pitäjän.

Niin on aika paikan ollut,
lehdet puustakin pudonnut,
hiljaa huurut kaislikossa,
kivellä kajavan laulu.

"Näin ei päivääkään enempi,
laitan paaden paikallasi,
tuosta pilkan itsellesi,
kallion koko kehoosi."
Työ on siitä seisahtuman,
kivi kauan sammaltuvan,
eikä sillaksi hyväksi.

Lailla linnun teitä juoksi,
halki ilmojen väkien,
kahden kuullun kumppaniksi,
paikaksi jako-pitäjän.

Niin on aika paikan ollut,
lehdet puustakin pudonnut,
hiljaa huurut kaislikossa,
kivellä kajavan laulu.