Tuttu On Tie

Tien tuntee kuin taskunsa parsitut,
joissa käsiään käydessä pitää.
Sillä jalka on kevyt ja kivetkin vain
iloviljaa jost' matkansa itää.

Tien tuntee kuin kenkänsä paikatut,
jotka länteen, tai välillä itään.
Sillä käsi on kaikkia tervehtänyt,
hyvä vieraat on tuttuina pitää.

Tien tuntee kuin hattunsa haalistuneen,
jonka punonut heilanen on,
sitä liioin ei laukussa lepuutettu,
siksi tuntee se auringon.

Vaan auringon parhaat on ystävät
tämä raikulipoika ja tuuli,
niistä toinen on aikoja elänyt,
toinen ainoaks' itsensä luuli.

Ei yksin tuo astella joutunut,
joku aina kuin kuiskaten koski.
Sillä käsi on pellavaa pehmeämpi,
sekä keväisin puuteriposki.

Vaikka itsensä ainoaks' luulisikin,
yksin maate on ilkeä laittaa.
Siksi tuuli tuo oksilla huhuilee,
huhusiivillä sinimaa maittaa.

Tien tuntee kuin reppunsa pohjattoman,
joka lepää kuin tyvenen lailla,
ja selässä nauttii se päivästään,
jossa kulkee se auringon mailla.

Vaan auringon parhaat on ystävät
tämä raikulipoika ja tuuli,
niistä toinen on aikoja elänyt,
toinen ainoaks' itsensä luuli.

Tien tuntee kuin varjonsa aukealla,
jonka ilta niin pitkäksi heittää.
Yhä päivin sen sääret vain lyhenevät,
vaan yö kaikki allensa peittää.

Tien tuntee kuin notkean nilkkansa,
joka tanssia taitaa ja tietää,
ja hetken kun tansseihin pysähtyy,
sen kulkija paikallaan sietää.